Suomalaiset telepolitiikan päättäjät kehuskelivat aikaisemmin sillä, että Suomessa päästiin laajakaistan yleiseen saatavuuteen pelkästään kaupalliselta pohjalta ilman valtion tukia samaan aikaan kun Ruotsin valtio tuuppaisi rahalla valokuitua jokaisen poropaimenen mökkiin.

Ministeri Suvi Lindénin esityksen perusteluissa viitattiin tuoreeseen selvitykseen, jossa todetaan suomalaisten laajakaistayhteyksien nopeuden raahustavan sijalla 13 maailmantilastoissa.

Viimeinen maili
jää kummittelemaan

Hallitus päätti tehdä päätöksen vielä tämän vuoden aikana laajakaistojen nopeuttamiseksi niin, että lähes jokaisella suomalaisella on mahdollisuus hankkia sata megabittiä sekunnissa siirtävä yhteys kunhan maksavat viimeiset kaksi kilometriä itse. Tämä viimeinen runsas maili voi tulla monelle vielä kalliiksi.

Ministerin esitys pohjautui Suomen telealan vahvan miehen ja liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikön Harri Pursiaisen esitykseen.

Pursiainen toimi nimitetyn selvitysmiehen roolissa. Hänen esityksensä mullisti lähinnä hänen itsensä ajamaa telepolitiikkaa.

Pursiainen perusteli uutta esitystä markkinoiden muutoksella. Hänen mukaansa kattavat palvelut syntyivät ennen markkinaehtoisesti eikä valtio puuttunut toimintaan tiukalla sääntelyllä, veroilla tai julkisella tuella. Nyt sen sijaan teleyhteydet ovat muuttuneet välttämättömiksi, ne eivät ole enää ylellisyyttä.

Mutta kun teleyritykset edellyttävät liiketoiminnalta hyvää tuottoa ja karsivat kiinteän verkon palveluitaan, niin ilman valtion toimia ei synny alueellisesti tasa-arvoista
viestintäinfrastruktuuria, vaikka se on välttämätöntä.

Yhteiskunnan ja kaupallisen todellisuuden muututtua on arvioitava, pitääkö viestintäpolitiikankin muuttua, Pursiainen kysyy esityksessään.

Pursiaisen vastaus on ehdoton kyllä.

Kauneuskilpailut historiaan,
taajuudet vasaran alle

Häränpyllyä heittää myös aikaisempi politiikka, jonka mukaan rajalliset radiotaajuudet jaettiin kauneuskilpailun perusteella. Nyt Lindén ja Pursiainen ovat valmiita kauppaamaan radiotaajuuksia rahoittaakseen valtion osuuden laajakaistaverkon rakentamisessa.

Varmaan politiikan muutokseen on vaikuttanut vahvasta myös Euroopan komission vahva painostus taajuuksien jakamiseen nimenomaan huutokauppamenetelmällä.

Esityksessään Pursiainen haluaa myydä eräät langattomaan laajakaistaan varatut radiotaajuudet. Hän arvioi, että niiden myynnistä voisi saada 30 - 130 miljoonaa euroa.

Valtion tuen kustannuksiksi selvitysmies arvioi enintään 66 miljoonaa euroa vuosina 2010-2015. Tämä perustuu siihen, että valtio maksaisi korkeintaan kolmanneksen tuesta, joka tarvitaan 100 megabitin yhteyden tuomiseen 99 prosentille suomalaista.

Selvitysmies uskoo, että 95 prosenttia kotitalouksista ja yrityksistä pääsee 100 megabitin yhteyteen kiinni pelkästään kaupallisten toimijoiden tarjonnalla. Loput neljä prosenttia pitää verkottaa valtion tuella.

Selvityksessä varataan maksajan rooli myös teleyhtiöille. Niiden osuus tarvittavasta tuesta on vähintään 33 prosenttia. Rahoituksen viimeinen kolmannes on määrä saada maakunnilta ja kunnilta, joiden osuus olisi 27 prosenttia, ja EU:lta, joka maksaisi seitsemän prosenttia kustannuksista.

Rakennuttaminen ja kilpailuttaminen alueilla, joilla sitä tarvitaan, jäisi maakuntien liitoille ja kunnille.

Riittääkö sata megabittiä
teräväpiirtokanaville

Digitelevisiosta on muodostunut tietynlainen punainen vaate suomalaisessa media- ja viestintäympäristössä.  Ankarin vastustus digitelevisiota kohtaan näytti tulevan ihmisiltä, jotka ymmärtävät internetin ja tiedonvälityksen päälle. Heidän mukaansa digitelevisioon siirtyminen oli fiasko, koska siinä ei menty tarpeeksi pitkälle. Olisi pitänyt odottaa ehkä hieman ja mennä suoraan teräväpiirtotelevisioon ja rakentaa tiedonsiirto pääasiassa nopeiden laajakaistaverkkojen varaan.

Nyt nuo arvostelijat voivat osoittaa olleensa kaukonäköisiä. Lindén ja Pursiainen perustelevat 100 megabitin verkkojen tarvetta teräväpiirtotelevision tulolla ja tarpeella siirtää sen signaalia laajakaistaverkoissa.