Aina kun Suomessa yritetään tarjota ihmisille jotain uutta sähköistä palvelua, se kompastuu myyttiseen Pihtiputaan Mummoon. Mummo on asunut Pihtiputaalla jo vuosikymmenten ajan, minkä seurauksena hän elää ilman sähköä ja puhelinta, radion tai television kaltaisesta high techistä puhumattakaan.

Periaatteena on, että mitään uutta sähköistä palvelua tai laitetta ei voi ottaa käyttöön, jos Pihtiputaan Mummo ei heti osaa tai halua sitä käyttää. Siitä pitävät tiedotusvälineet ja poliitikot huolen.

Pihtiputaan Mummon vuoksi esimerkiksi kunnat ja sairaanhoitopiirit tuhlaavat edelleen joka vuosi miljoonia veroeuroja paperilaskuihin. Koska Pihtiputaan Mummo ei käytä nettipankkia, kenenkään muunkaan on turha odottaa sähköistä laskua terveyskeskuskäynnistään.

Muualla Euroopassa paperilaskuista on jo suurelta osin luovuttu, mutta heillä ei olekaan kakluuniinsa sytykkeitä tarvitsevaa Pihtiputaan Mummoa. Jos valtio vastaisi pankkipalveluista, käyttäisimme edelleen pankkikirjaa ja shekkejä, jotta Mummon ei tarvitsisi koskea pankkiautomaattiin.

Pihtiputaan Mummo ei halua mökkiinsä laajakaistaa vaan kuparilankapuhelimensa takaisin. Hänelle ei ole mitään hyötyä älydoseteista, jotka muissa maissa parantavat vanhusten lääketurvallisuutta. Postin haku kilometrin päästä auraamattoman tien varresta on paljon parempaa liikuntaa kuin iPad-lehden sormeilu. Skype-videopuhelut lastenlasten ja terveydenhoitajien kanssa eivät Mummoa kiinnosta.

Pihtiputaan Mummo on nimenomaan suomalainen taruolento; Esimerkiksi Aasian maissa mummot ja vaarit eivät vierasta teknologiaa, päinvastoin.

Ilmaisesti Suomen tietoyhteiskunnan kehitys nitkahtaa eteenpäin vasta kun kaikki Pihtiputaan yli 40-vuotiaat naispuoliset asukkaat on pakkosiirretty naapurikuntiin.