Vertaisverkkojen sankarin Kuluttaja 2.0:n erottaa uimahallin saunassa kun puhe siirtyy uuteen tekniikkaan. Tämän kevään kollektiivisen vihan kohde on digitaalinen televisio ja liian lyhyt siirtymäaika. Herrat ovat pistäneet tavallisen kansan maksamaan suuryritysten vehkeilyn. Kukaan ei tarvitse uutuutta ja tekniikkakin on jo uutena vanhentunut, kerrotaan. Vaimoväkeä pistää vihaksi uudet kalikat, jotka täyttävät olohuoneen pöydät. Oikea kaukosäädin on aina hukassa.

Digi-televisiota paljon kritisoineena olen vaihtamassa leiriä. Missä on suhteellisuuden taju? Kannattaisiko televisiouudistuksen kritisoijien palata vaikkapa aikaan, kun televisio tuli Suomeen viisikymmentä vuotta sitten? Tuolloin huoli television haitallisista vaikutuksista jäi paljon vakavampien keskusteluiden alle. Sodan jälkeisellä vuosikymmenellä asumisväljyys oli viidennes siitä mitä se on tänään. Moni sodan käynyt mies asui yhä korsussa.

1950-luvulla Suomessa keskusteltiin perheenemäntien jatkuvasta väsymyksestä, jonka yhdeksi ratkaisuksi nähtiin kodinkoneiden yleistyminen. Muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin oltiin vastaavasti huolissaan lapsista, joiden yleiskunto oli lois- ja puutostautien takia surkea. Kuumetaudin iskiessä ei ollut lainkaan varmaa että lapsi selviäisi hengissä.

Arjen historian valossa kolmen kalikan aiheuttama tuska on mitätön. Vuoden päästä digitaalisuuteen siirtymää harva enää muistaa. Vaikka vuorovaikutteisuus ei toteudukaan, tulevaisuuden televisio on aikaisempaa monikäyttöisempi. Samaa ohjelmaa voi seurata niin kännykästä kuin suurelta kuvaruudulta. Kuvatarkkuuden kasvu tai äänen parantuminen ei olisi mahdollista analogisen television aikana. Toivottavasti loppurutistuksen jälkeen pääsemme keskustelemaan muustakin kuin kalikoiden määrästä. Esimerkiksi siitä, että tarvitsemme isompia kaukosäätimiä, jotka sopivat kömpelöimmillekin sormille. Kaiken kaikkiaan digitaalisen television synnyttämä keskustelu kertoo sen, kuinka tärkeäksi televisio on meille tullut ja kuinka pieniksi ongelmat ovat muuttuneet.