Tieto- ja viestintäalan lainsäädäntö on harvinaisen vaikeaselkoista luettavaa. Eri ministeriöiden esityksissä samoista asioista käytetään eri nimiä, ja toisaalta samaa sanaa voidaan eri laeissa käyttää tarkoittamaan aivan eri asioita.

Esimerkiksi tietoliikenteen teletunnistetietoja kutsutaan lakiteksteissä milloin liikennetiedoiksi, milloin tunnistamistiedoiksi, joskus jopa tunnistetiedoiksi. Sekavinta on kuitenkin paikka- ja sijaintitietoja koskeva käsitteistö. Esimerkiksi sijaintitietoa kutsutaan sähköisen viestinnän tietosuojalaissa paikkatiedoksi, meripelastuslaissa paikantamistiedoksi, ja ainoastaan rajavartiolaitosta koskevassa laissa sijaintitiedoksi.

Käsitesotkua ei helpota se, että sanalla paikkatieto on aivan oma merkityksensä, jossa sitä käytetään ainoastaan laissa geodeettisestä laitoksesta ja maanmittaushallituksesta. Kyseisessä laissa paikkatieto-sanan merkitystä ei kuitenkaan määritellä lainkaan, vaan se on pääteltävä kontekstista.

Moneen tieto- ja viestintätekniikkaa käsittelevään lakiin onkin jouduttu lisäämään erillinen määritelmäpykälä, jossa kerrotaan, mitä mikin käsite kyseisessä laissa tarkoittaa. Toisen lain määritelmäpykälässä samalla sanalla voi kuitenkin olla aivan eri merkitys!

Ei siis ole mikään ihme, jos alan ammattilaistenkin on joskus vaikea tietää, mikä on sallittua, mikä kiellettyä ja mikä pakollista.

Eri ministeriöiden tulisikin pikimmin koota yhteinen sanakirja, jossa määritellään yleisimmät tieto- ja viestintäteknologian käsitteet ja pitäytyä niissä määritelmissä.

Ei kansalaisten voida olettaa opiskelevan jokaista lakia varten uutta yleiskielen kanssa ristiriitaista sanakirjaa. Tilanne on sama kuin jos alkoholiverolaissa kutsuttaisiin viinaa viiniksi ja sahtia pilsneriksi.

Jos minulla olisi ylijäämäistä rahaa, sijoittaisin sen heti tieto- ja viestintätekniikan lainsäädäntöön keskittyvän asianajotoimiston osakkeisiin. Sillä alalla vuollaan tulevaisuudessa tuohta.