Liki miljoonan suomalaisen elämää hankaloittanut tietoliikennekatkos uutisoitiin parin palstan pikku-uutisella jos silläkään.

Tietoliikenneyhteyksiä ei pidetä vielä yhtä kriittisenä infrastruktuurina kuin esimerkiksi sähköä tai vettä. Toki ilman nettiä selviää pari päivää, mutta jokainen voi kuvitella millaiset lööpit siitä olisi revitty, jos miljoonan suomalaisen pankkipalvelut olisivat hyytyneet kokonaiseksi päiväksi tai kunnanviraston ovet olisivat menneet takalukkoon. Itse asiassa juuri niin nyt kävi, koska miljoona suomalaista ei tosiasiassa saanut yhteyttä pankkinsa tai kuntansa sähköisiin palveluihin.

Elisan yhteyksien katkeaminen oli hyvä varoittava esimerkki siitä, miten riippuvaisia me olemme nettiyhteyksistä. Eräs ystävä kertoi maksavansa kahdesta eri operaattorin yhteydestä juuri tällaisten tilanteiden varalta. Yhteys nettiin on saatava aina, myös sinä yhtenä päivänä vuodessa, kun jokin menee pieleen.

Onneksi Elisan yhteydet alkoivat yskiä rauhallisena sunnuntaina.

Arkipäivänä kuun vaihteessa, laskujen eräpäivänä katkos olisi ollut jo paljon vakavampi juttu. Moni järjestelmä kassoista metsätyökoneisiin käyttää ip-yhteyksiä tiedonsiirtoon. Kun netti yskii, koko yhteiskunta sairastuu.

Toimiva tietoliikenne on yhteiskunnan perusinfrastruktuuria.
Palveluntarjoajien ei saa antaa hintakilpailun nimissä tinkiä verkkojensa redundanssista ja ylläpidosta.

Viestintäviraston valvonnan lisäksi tarvitaan taloudellisia kannustimia, jotka tekevät palvelun katkeamisen operaattoreille kalliiksi. Esimerkiksi sähköyhtiöt joutuvat automaattisesti maksamaan sähkönjakelun katkoksista kuluttajille korvauksia. Miksi tietoliikenneoperaattorien asiakkaat saavat korvauksia vain reklamoimalla, todistamalla, että yhteyskatkosta on ollut heille erityistä haittaa?